Se siitä

Blogin lopettaminen taitaa olla lähes yhtä vaikeaa kuin sellaisen aloittaminen. Olen surkea hyvästien jättäjä. Mieluiten katoan paikalta vähin äänin. En pidä draamasta omassa elämässäni. Näytän tunteitanikin suhteellisen hillitysti, eikä monikaan ole koskaan nähnyt minun itkevän. Ei tämä blogin lopettaminen tietenkään mikään itkun paikka ole. Minähän jatkan tätä samaa pientä elämääni, mutten vain raportoi siitä teille säännöllisesti.

Bloggaaminen on kuitenkin muodostunut jonkinlaiseksi rutiiniksi. Joskus asioiden tapahtuessa reaalielämässäni hahmottelen jo sanavalintaani blogia varten. Kun sitten vihdoin istun koneen ääreen on minulla yleensä niin kiire, etten jouda tekstiäni juurikaan työstämään. Anteeksi siis kaikille jotka ovat kärsineet pikkuvirheistäni ja yhdyssanahäiriöistä. Viesti on kuitenkin varmasti tullut perille ja olette pysyneet virtuaalisilla kärryillä matkassamme.

Yksi jatkuva teema blogissani on ollut tarhapaikan etsintä Tontonille. Eilen minua kenties onnisti. Mitään varmaa ei vielä ole, mutta toivoa ainakin. Tänään palautan läheiselle päiväkodille hakemuspaperit (sama paikka joka aiemmin ei edes suostunut edes ottamaan meitä jonotuslistalle).  Olin pyytänyt reipasta kolmivuotiastani esittelemään itsensä nimeltä ja kertomaan ikänsä ja esittämään myös itse toiveen pääsystä kyseiseen tarhaan. Monologi meni upeasti. Hän lisäsi vielä mausteeksi uutisen syntymäpäivälahjastaan (poliisiauto). Päiväkodin johtaja vaikutti pitävän näkemästään. Selvisi myös, että hän on käynyt melomassa Kuopion seudulla. Siinä kohtaa aloin tietenkin hehkuttamaan savolaisilla sukujuurillani. Kaikki kortit pöytään - yhtään ässää ei jäänyt käyttämättä. Ehkä mekin totuttelemme siis loppusyksystä päiväkotirutiineihin.

Tämä reilu puolivuotinen jonka ajan olette blogiani seuranneet on ollut varmasti elämäni parasta aikaa. Ihania miehiä, rakkautta, hyvää ruokaa, riittävästi matkailua ja tarpeeksi terveyttä. Mitä sitä ihminen muuta tarvitsee? Nyt koetan vain tarrautua tuohon kaikkeen enkä aio laskea irti. Matkailun määrä tulee reilusti vähenemään, mutta seikkailu jatkukoon täällä kotona.

Itseäni lainaten: "Se siitä".

Vessaharja

Vessaharja - jotain maagista siinä on. Ellopello rakastaa vessaharjoja. Hän löytää sellaisen jokaisesta kyläpaikasta ja nykyään myös täältä meiltä kotoa. Voisi tietenkin ehdottaa, että laita se vessan ovi kiinni. Fiksu idea, mutta vessassakäynti ei pikkulapsiperheissä ole mikään yksityisasia. En voi koskaan relata ja kökkiä rauhassa pöntöllä. Käyn loppumatonta taistelua Ellopelloa vastaan. Iso polvi vastaan pieni pää, iso käsi vastaan pieni maha. Jostain se kolo on löydettävä. Vessaharjan luo on päästävä ja päästään, Ellopello on väsymätön ja nopea liikkeissään. Tämä mainittakoon miinuksena asuntoautoon verrattuna. Siellä ei kyseistä esinettä nimittäin ollut.

Bobista kaipaan vessaharjattomuuden lisäksi myös Super Marion seuraa. Nyt hän on palannut töihin ja me olemme lasten kanssa päivisin taas kolmenkoplana. Leikkipuistossa olemme tavanneet lähes kaikki entiset leikkikaverit ja myös monia uusia lapsia äiteineen. Molemmat poikasemme ovat viettäneet syntymäpäivänsä erittäin simppelisti muuttolaatikoiden keskellä. Kakkuna toimivat viinerit joiden päälle oli tökätty ykkösen ja kolmosen muotoiset kynttilät. Syytettäköön juhlien karuudesta tätä muuttoa, vaikka meidät paremmin tunteva tietää, että karuja juhlia on perheessämme ollut muitakin (häät!).

Ellopello kävelee aina vaan pidempiä matkoja eikä enää pelkästään show-mielessä. Kun hän todella haluaa tehdä vaikutuksen yleisöönsä hän yrittää kävellä metallista liukumäkeä ylöspäin. "Perse edellä puuhun" tyyppinen kaveri siis. Tonton on usein kauhuissaan veljensä sirkustemppuja seuratessaan. Tonton itse on parantanut käytöstään (ainakin väliaikaisesti) ja riehaantuu leikkipuistossa vain provosoitaessa *koputtaa puuta*. Olen saanut kehua pientä kolmivuotiastani monena iltana. Hän kokee itse kypsyneensä niinkin paljon että on päättänyt lähteä isänsä mukaan töihin. Kotona taitaa olla aika tylsää Bobiin verrattuna...

Koti

Meillä on kotona tiskikone, pyykinpesukone, vesivessa, leivänpaahdin, hiustenkuivaaja, junarata, jukkapalmu ja uuni. Silti jotain puuttuu. Nimittäin renkaat. Mitenköhän tähän sopeutuu? Joka aamu herätessä ikkunasta avautuu sama maisema. On täälläkin jokin muuttunut. Vastapäisestä talosta on muuttanut se alasti viihtyvä herrasmies jota keittiöstä usein kyttäsin. Alakerran naapuriin on syntynyt vauva jolle olen tuonut mukanani Suomesta lahjan. Vauvaa en ole silti vielä nähnyt (kuullut kylläkin) ja lahja on muun rojun seassa odottamassa lajittelua. Tekemistä olisi siis muutakin kuin netissä roikkuminen. Pojat kuitenkin vielä nukkuvat ja minulla on hetki aikaa kirjoittaa. Siivota voi poikien valveilla ollessakin. Super Mario lähti jo töihin. Illalla nukkumaanmenoaikaan tietenkin etsimme työpaikan kulkupassia ja puhelimen sim-korttia. Aamulla paniikkia aiheuttivat enää sukat. Mistä pinosta löydän puhtaita?!

Meidän lisäksemme kotiimme on palannut myös arki. Tai ei sittenkään ihan vielä. Toistaiseksi elämme jonkinlaisessa poikkeustilassa. Yritämme sopeutua. Olemme jo nähneet joitakin Münchenin ystäviämme. Se on varmaan parasta terapiaa paluuhaikeuteen. Elämää löytyy täältäkin. Silti elomme tiiviinä neljän koplana on päättynyt. Ainakin toistaiseksi. Ainakin viikonloppuun asti.

On kenties paras kirjoittaa myöhemmin lisää paluutunnelmista. Nyt on kai aika kokea ja elää. Lajitella ja kaapittaa. Palaan siis myöhemmin takaisin näppäimille.

Terve taas München!

Enää muutama sata kilometriä ja vajaa viikko erottavat meidät kodistamme Münchenissä. Mieliimme alkaa hiipiä haikeus. Minulla on pienempienkin lomien viimeisinä päivinä poissaoleva tunne. Olen ikäänkuin välitilassa. En vielä kotona, mutten enää oikein lomallakaan. Pohdin jo kotimme sisustusta. Minne saamme mahtumaan kaiken matkan varrella mukaan tarttuneen kaman? Missä laatikossa lienevät Super Marion kauluspaidat? Hän tulee tarvitsemaan työvaatteitaan kotiin palattuamme heti ensimmäisenä aamuna. Ei siis ole tiedossa mitään pehmeää laskua arkeen. Toisaalta Tontonia ei "tarvitse" lähteä kyyditsemään päiväkotiin minnekään kaupungin toiselle laidalle, sillä tarhapaikkaa ei todellakaan ole. Yksityiset tavaramme ovat talomme häkkivarastossa poissa alivuokralaistemme tieltä. Huonekalut ja astiat ovat onneksi paikallaan. Aivan kaikkea ei siis tarvitse uudelleen järjestää. Kotimme pitäisi olla entisellään. Outoa. Olemme usein tehneet suuria muuttoja ja muutoksia elämäämme, mutta koskaan ennen emme ole voineet "palata entiseen elämäämme". No pojathan ovat tietenkin matkan varrella kasvaneet ja siinä mielessä elämämme on muuttunut. Jokainen aamu on uuden alku jos niin haluaa ajatella. Silti, paluu kotiin tuntuu paluulta entiseen. Jotain uutta olisi siis ehkä keksittävä.

Anoppini on ostanut minulle ompelukoneen. Hänen mielestään minun pitäisi tehdä sillä jotain luovaa. Minusta lahja on aivan loistava. En koskaan ostaisi itse itselleni ompelukonetta koska minulla ei ole hajuakaan kuinka se toimii. Koulussa valitsin aikanaan puukäsityöt. En silti väitä osaavani nikkaroida mitään leikkuulautaa kummempaa. Olen usein harmitellut valintaani. Oikeastaan minusta olisi ihana osata ommella ja neuloa. Mikä estää opettelemasta näin aikuisiällä? Laiskuus kai... No nyt minulla olisi siis tilaisuus alkaa ompelemaan. Voi kuitenkin olla, että pojat ehkäisevät ompeluharrastukseni alkuun saattamista suhteellisen tehokkaasti. Kirjoittaminen on siinä mielessä helppo ajanviete, että sitä voi helposti tehdä vaikka vartin päivässä muiden nukkuessa. Ompelemiseen tarvitaan enemmän aikaa ja tilaa. Uskon silti että jonain päivänä minä vielä ompelen jotain. Kirjoittamista aion jatkaa muodossa tai toisessa.

Pohdimme eilen mitä tekisimme toisin jos saisimme toisen kerran elämässämme vastaavanlaisen puolen vuoden breikin arjesta. Ajaisimme varmasti vähemmän. Ei siis ole mahdollista ajaa puolessa vuodessa väliä München - Cadiz - Oxford - Lappeenranta - München kiirehtimättä. Haaveilemme samanmittaisesta seikkailusta USA:ssa tai lähempänä esimerkiksi Italiassa. Super Mario puhui myös Etela-Amerikasta. Minä tunnen oloni juuri nyt turhan mukavuudenhaluiseksi sellaiseen. Eurooppa tai USA on tarpeeksi eksoottista pikkulasten kanssa. Kun pojat ovat kouluiässä ei tällaisia pitkiä lomia voi enää järjestää ilman kotikoulua. Sellaiseen en ole tarpeeksi hippi. Bobia emme aio myydä palattuamme. Pieniä matkoja lähialueilla tulemme siis tekemään ilman sen pidempiä lomiakin. Jätämme autoomme kaikki tarvittavat varusteet niin, että liikkelle lähtö perjantai-iltaisin onnistuu ripeästi. Mustalaiselämämme tulee siis jatkumaan ainakin pieninä pyrähdyksinä.

(Ladatessani tämän nettiin olemme jo Münchenissä! Emme kuitenkaan kotona sillä asuntomme on vielä alivuokralaistemme käytössä. Tutut kulmat uudesta vinkkelistä siis.)  

Ruokaa

Olemme nyt viettäneet pari viikkoa asuinmaassamme Saksassa. Paluu varsinaiseen kotiinkin tuntuu lähenevän. Enää muutama viikko elämää Bobissa. Pian palaamme asuntoon jossa vettä ei tarvitse säännöstellä ja huoneita on enemmän kuin yksi. Voi olla, että alkuun hengailemme kaikki yhdessä keittiössä koska liiallinen tila ympärillä ahdistaa. Sitä ennen selvitettävänä on kuitenkin vielä Saksan sukulaisten vierailukierros loppuun asti.

Huomaan että Saksa ei minusta tunnu enää "ulkomaalta". Olen kai kotiutunut tänne suhteellisen hyvin niinä viitenä vuotena jotka täällä olen asunut. Lautalla puhuimme mitä kaikkea aiomme syödä tänne päästyämme. Minun listallani oli mm schnitzel ja luumupiirakka. Molempia olenkin jo syönyt. Tällä kertaa schnitzel oli erikoisemmassa muodossa hollandaise kastikkeen ja kiwin palojen kanssa. Kyllä maistui! Luumupiirakkaa teki lasten Saksan-mummi. Super Mario haaveili pehmiksestä. Sitäkin olemme jo nautiskelleet useaan otteeseen. Pehmistä saa kyllä esimerkikisi Suomestakin mutta kolminkertaiseen hintaan Saksaan verrattuna. Saksassa ulkona syöminen on ihanan edullista. Annokset ovat suuria ja maistuvia. Myös palvelu pelaa eri tavalla kuin Skandinaviassa. Juomarahakulttuuri kannustaa ystävällisyyteen. Suomalaisella terassilla tilatessani oluen jouduin tietenkin hakemaan juomani itse tiskiltä. Tarjoilija valutti 0.33 oluen puolen litran lasiin ja ojensi sen hymyttömänä käteeni. Kuusi viisikymmentä! Ei mitään ole hyviä tai muita krumeluureja. Saksassa lasin koko matchaa aina juoman koon kanssa. Juoma tilataan pöydästä ja tarjoillaan ole hyvän kanssa. Hinta on alle puolet Suomen hinnasta.

Ulkona syöminen ja juominen on Saksassa joka suhteessa mielekkäämpää kuin Suomessa. Suomalainen ruokakulttuuri kukkii kauneimmin ihmisten kodeissa. Kulinaristi-turistille maamme on valitettavasti useimmiten pettymys. Rahalla saa tietenkin niin maistuvaa ruokaa kuin hyvää palveluakin, mutta normaalin nelihenkisen perheen budjetti ei veny maineikkaampien suomalaisravintoloiden hintatasoon. Muutenkin voisi kärjistäen sanoa, että Suomeen ei tavallisen saksalaisen lapsiperheen kannata lomailemaan lähteä - oli maamme kuinka kaunis hyvänsä. Suomessa turistilla on oltava joko painava rahapussi tai suomalaisia ystäviä mökkeineen ja ruokapöytineen. Asuntoautolla suorat lauttamaksut Saksasta ovat järjettömän korkeat ja toisaalta Ruotsin kautta kiertäminen kestää niin kauan, että on fiksumpaa jäädä yksinkertaisesti Ruotsiin. Lentäen Suomeen voi päästä suhteellisen edullisestikin, mutta yöpymiset ja julkinen liikenne ovat suhtettoman tyyriitä. Saksasta saa asiallisen auton omakseen samaan hintaan kuin Suomesta vuokraa auton viikoksi. Voin kuullostaa todella epäisänmaalliselta kun en koskaan suosittele Suomea matkakohteeksi saksalaisille ystävilleni. Suomessa on tunnettava suomalaisia siellä viihtyäkseen.

Yllä vihdoin muutama kuva Muumimaasta. Tonton ja muumipapan kaukoputki sekä Ellopello tapaamassa pelottavaa Muumimammaa.

NAQ (Never Asked Questions)

Takana on sata blogitekstiä, tuhansia kilometrejä ja kohta kuusi kuukautta matkantekoa. Tuli mieleeni että olisi mukava kuulla millaiset ihmiset ovat blogiani lukeneet ja onko kenelläkään mielessään mitään kysyttävää reissuumme tai elämäämme liittyen. Blogini tilastoista näen että elämäämme on seurattu hyvinkin eksoottisista maista käsin ja kuulisin mielelläni ajatuksianne blogistani tai omasta elostanne tällä planeetalla. Jos kirjoituksiani ovat lukeneet vanhat tutut niin heistäkin kuulisin mielelläni. Äiti ja isä, teidän ei tarvitse kommentoida vaikka olettekin taatusti ahkerimpia lukijoitani.

Olen muuten saanut palautetta että iPadista käsin on jostain syystä mahdotonta kommentoida blogiani. Perus koneilta pitäisi onnistua. 

Ensiaskeleet

Nyt se tulee, nyt se kävelee.. siis Ellopello. Jo noin viikko sitten Ellopello otti ensiaskeleensa. Pieniä muutaman askeleen pyrähdyksiä äidin syliä kohden. Eilen poika katsoi minua silmiin. Hymyili ja nauroi sitä naurua jota ihmisestä lähtee, kun hän tietää että kohta joku kutittaa. Hermostunutta, odottavaa ja innokasta. Sitten entinen sylivauvani lähti kipittämään luokseni, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ja kuusi askelta. Kävelyä seurasi nauru ja kiljunta. Ei pelkästään pojalta vaan äidiltä, Omilta (mummo) ja Uromilta (isomummo).

Tonton ei ollut veljensä edistysaskelista niin haltioissaan kuin muut sukulaiset. Illalla isoveli nojasi seinään, katsoi minua vakavana silmiin ja lähti horjuvin askelin, kädet ylhäällä jalat makaroonina kävelemään minua kohden. Lopulta hän kaatui syliini ja odotti kehuja ja ihastelua. Pakkohan meidän oli nauraa ja taputtaa, aivan kuten pikkuveljellekin.

Olemme joskus pohtineet että Ellopellolta puuttuu vaarantaju. Tänään tajusin kuitenkin että pojalta todellakin löytyy hyvät vaaroista ilmoittavat vaistot. Hän on vaan luonteeltaan jonkinlainen adrenaliiniaddikti. Nyt kun olemme taas viettäneet paljon aikaa ei-lapsi-varmennetuissa-kodeissa olemme saaneet todistaa yrityksiä halata kaktuksia, hypätä alas portaista, tiputtaa mahdollisimman painavia objekteja mahdollisimman korkealta, juoda puhdistusaineita ja uudelleen virittää sähkölaitteita. Kotimme sisustus taitaa mennä uusiksi kotiin palattuamme, enkä nyt puhu verhojen kausiväripäivityksistä.

Haikara

Ei hätää, emme ole kadonneet ruotsalaiselle preerialle vaan siirtyneet vesireittejä pitkin Saksanmaalle. Minusta ei ole aikoihin kuulunut mitään koska olemme taas elelleet noin viikon verran netittä. Saksassa aikamme on kulunut Super-Marion sukulaisten seurassa, ensin Unescon maailmanperintölistalta löytyvässä Wismarissa ja nyt parsastaan kuuluisassa Beelitzsissä. Molemmat kaupungit sijaitsevat entisen Itä-Saksan alueella ja tunnelma on tavallaan saksalaisitäeurooppalainen. Ihmiset näyttävät erilaiselta kuin Skandinaviassa. Täällä naiset ovat pitkiä ja harteikkaita ja heillä on usein monivärjätty lyhyt tukka ja jokin eläinkuosinen toppi. Nojaa.. pitäneekö edes paikkaansa? Jokatapauksessa maripaitoja ei ole tullut vastaan yhtäkään.

Taustameluna kuuluu nyt pesukoneen jytke ja ajottainen haikaran ääntely. Beelitzissä asustaa nimittäin ihmeen paljon haikaroita. Ne tekevät pesänsä vanhojen maalaistalojen korkeille savupiipuille. Ellopello oli ihastuksesta sanaton nähdessään haikaraemon poikasensa kanssa. Hän osoitteli innoissaan isosetänsä ja tätinsä savupiippua (Super Marion setä on naimisissa Super Marion tädin kanssa!). Haikarat ilmeisesti kuuluvat hänen eläimistössään sarjaan "mukavat". Samoin kuin Wismarin eläinpuistossa nähdyt emakot. Pienet porsaat sensijaan pääsivät Muumimamman kanssa hirviökategoriaan. Niiden näkeminen melkein itketti.

Tonton raukka on saanut napattua itselleen ilkeän viruksen. Kyseessä on joku suu/jalka/käsi tauti (Mund Hand Fuss Krankheit). Nyt vain odotellaan milloin Ellopellolla alkavat samat oireet eli kuume ja ikävät kipeät näppylät noissa kolmessa eri kohteessa. Olemmekin saaneet olla oikeastaan täysin terveinä koko reissumme ajan. Ainoastaan Ellopello on välillä kuumeillut hampaitaan. Viimeyönä oli isoveljen vuoro kärsiä. Poika rapsutti jalkojaan ja valitti suutaan koko yön. Sekä isä että poika viettivät siis yönsä hereillä ja aamunsa terveyskeskuksessa. Nyt poika nukkuu ja isä pesee Bobin kattoa haikaran katsellessa touhua pesästään. Molemmilla onkin kesälomansa viimeiset päivät käsillä. Yhdellä matka kohti etelää alkaa ja toisella matka ympäri Eurooppaa päättyy.

Putinpaniikki

Pelkään ampiaisia. Tiedostan pelkoni olevan ylimitoitettua ja käytökseni vain lisäävän riskiä tulla ampiaisen pistämäksi, mutta sydämeni heittää voltin aina kun ampiainen alkaa kiertelemään päätäni. Pahempaa vielä on kun ampiaiset tutkivat lapsiani. Nappaan heidät syliini ja kiiruhdan karkuun. Super Mario on näreissään aina nähdessään reaktioni. Hengitä syvään ja rauhoitu! Eilen sen ihanan järven rannalla yksi ampiainen hermostui Tontoniin ja pisti häntä käsivarteen. Onneksi paidan läpi ja onneksi juuri käsivarteen. Silti kyseinen episodi ei helpota oloani ja luultavasti pahentaa Tontonin ampiaispelkoa. Olen nimittäin onnistunut tartuttamaan kyseisen angstin pojallenikin. Isältään poika on saanut perimänä koirapelon. Ellopellolla on diagnoosina tähän mennessä vain muumifobia. Hän on selkeästi perheemme pelottomin henkilö, sillä muumeihin onneksi törmää suhteellisen harvoin.

Järkevämpää olisi varmasti pelätä Putinia. Uutisia ei oikeastaan kannata lukea. Tällainen mediaeristys jossa elämme on paras lääke putinpaniikkiin. Se mistä en ole tietoinen ei tapahdu minun maailmassani. Pyrin siis eräänlaiseen idiotismiin. Luen jatkossa vain ystäviltäni perimiä naistenlehtiä. Voi tietenkin olla, että liikaa niitä luettuani alan paniikinomaisesti analysoimaan esimerkiksi parisuhteeni tilaa tai leipomaan sarjatuotantona macaroneja. Tartutan lapsiini ihmissuhdeanalyysipakon ja he alkavat hiekkalaatikolta kotiin palattuaan pohtimaan mitä heidän kaverinsa kullakin teollaan tai kommentillaan pohjimmiltaan tarkoittivat. "Tönäisikö se poika minua koska ei arvosta panostani leikkipuistoyhteisössä vai koska hänen kotiolonsa ovat tällä hetkellä epävakaat, pitäisiköhän minun ottaa asia puheeksi vai jättää sikseen, olenko kynnysmatto jos en puolusta reviiriäni tai läheisriippuvainen jos koetan ymmärtää tönijää loputtomiin?"

Niinpä niin. Takaisin matkabloggailuun. Olemme Landskronassa. Ehdottomasti paras ruotsalainen kaupunki tähän mennessä! Tykkään! Täällä on jotenkin ihan omanlaisensa tunnelma. (Ruotsissa on muuten tosi paljon eri -köpingejä. Ne kaikki muistuttavat enemmän tai vähemmän toisiaan.) Landskrona on erilainen ja ihana. On uutta ja vanhaa. Sopivassa suhteessa puistoa ja kaupunkia ja paljon veneitä. Täällä tuoksuu meri. 

Ja vielä asiasta kolmanteen. Yksi asia joka Ruotsissa yllätti on ulkomaalaisten määrä. Välillä entisiä viikinkien jäkeläisiä saa oikein etsiä. Eilen tapasimme puistossa yhden arviolta kolmetoistavuotiaan montenegrolais-tytön. Hän tuli jututtamaan poikia kuultuaan heidän puhuvan saksaa. Tyttö oli oppinut saksankielen televisiosta. Ei siis muutaman turistifraasin vaan kielen! Minä rimpuilen edelleen artikkelien kanssa yli kahdenkymmenen vuoden saksan opiskelun jälkeen ja tämä lapsi keskusteli sujuvasti upealla aksentilla mieheni kanssa elämästään saksaksi, vaikka hänen Saksassa oleskelunsa oli rajoittunut automatkaan Saksan halki. Tyttö oli muutenkin ihanan iloinen, avoin, fiksu ja kaunis. Hänenlaisiaan tarvitaan maailmanpolitiikkaan. Ehkä tytöllä on edessään ura diplomaattina sovittelemassa tulevaisuuden Putinien aiheuttamia kriisejä. 

No-spoon-food

Kaunis aamu. Ikkunasta näkyy peilityyni pieni ruotsalaisjärvi. Se sama jolla pysähdyimme matkalla kohti Suomea ja jossa grillasimme ja näimme paljon paikallisia kalastusseuran jäseniä. Tällä kertaa saimme pitää järven täysin itsellämme. Parkkipaikalla ei näy yhtään farmarimallista Volvoa. Eilen illalla satoi. Onneksi grilliä varten on rakennettu pieni laavu joten makkaramme ja nenämme pysyivät kuivina. Tonton testasi Suomesta ostettuja uusia keltaisia kurahousujaan ja vihreitä kumisaappaitaan hyppien lätäköstä toiseen. Toimivat. Varpaarkaan eivät kastuneet. Ellopello olisi halunnut testata kurahousujaan nuotiossa, mutta en uskaltanut antaa hänen toteuttaa suunnitelmaansa. Riitelin myös kaikesta syömiseen liittyvästä hänen kanssaan. Poikani on edelleen erittäin itsenäinen ruokailija ja suostuu laittamaan suuhunsa vain maasta itse löytämänsä saaliin, ei mitään mikä tarjoillaan lusikalla. Onkohan kyseiselle dieetille joku nimi? "No-spoon-food"?

Kerrottakoon tähän vielä pieni tarina Suomen Turusta (onko niitä muuallakin?). Vietimme iltapäivää Turun linnan edustalla olevalla nurmikolla ja linnalle ilmestyi bussilasteittan aasialaisia turisteja ottamaan selfie-kuvia linnasta ja itsestään. Tai niin oli ilmeisesti matkanjärjestäjien idea. Tällä kertaa näiden kiinalaisten matkalaisten kameroiden muistikortit täyttyivätkin kuvista kahdesta vaaleakirharaisesta apinasta jotka spontaanisti päättivät ruveta esiintymään turistilaumoille. Isompi poika ajeli vihreällä pyörällään edestakaisin, teki akrobaattisia temppuja (silta maha alaspäin), irvisteli ja puhui englantia (helöy, äim Töntön). Pienempi luotti enemmän luontaiseen charmiinsa ja konttasi yksinkertaisesti turistilauman keskelle ja kiersi seurueen sylistä syliin. Salamat välkkyivät ja pojat loistivat innoisaan saamastaan huomiosta. Bussikuskilta oli mennä hermot kun hänen moottorin päristyksensä, merkkihuutonsa ja vihaiset ilmeensä eivät saaneet porukkaa siirtymään takaisin autoon. Tämä sama näytelmä toistui kahden eri seurueen kohdalla.